Paljon on tapahtunut sitten viimeisimmän kirjoituksen. En ole halunnut päivittää tänne hyviä hetkiä, mutta nyt on pakko ilmoittaa, että olen edelleen hengissä.

Raskaita aikoja ovat olleet nämä muutamat viikot, ja toisaalta niin kevyitä ja helppoja. Olen itkenyt ja nauranut paljon, pohdiskellut elämisen - ja toisaalta myös olemisen - sietämätöntä keveyttä. En tiedä, olenko tullut minkään sortin johtopäätöksiin, mutta voisin sanoa olevani monella tapaa onnellisempi nyt. Palaset ovat hiljalleen loksahtaneet kohdalleen, olen päässyt henkisellä tielläni pidemmälle kuin ehkä pitkiin aikoihin.

Mahtipontista, tiedän. Sellainen minä olen - kohtuus on kirosana elämässä, jonka alku, ja luultavasti myös loppu, ovat loppua täynnä. Näiden tilanteiden väliin jäävät unelmat, haaveet ja toiveet, jotka saavat täyttymyksensä vaihtelevalla menestyksellä. Viime aikoina olen menestynyt, koska olen tehnyt tosissani töitä onneni eteen. Tulevaisuus ei enää tunnu kaukaiselta, horisontissa siintävältä saarekkeelta, jonka usva kaiken lisäksi peittää suurimmalta osin. Sen sijaan näen tulevaisuuden kivenlohkareena kädessäni; konkreettisena asiana, jonka tunnen aistieni avulla. Minulla on mahdollisuus ja näköjään myös edelletykset päästä tavoitteeseeni. Minä haluan onnen, minä aion sen vielä saavuttaa.

Toisaalta olen käynyt pimeissä luolissa. Olen istunut vaivihkaa alas ja vihannut kaikkea, nähnyt peilistä toisen ihmisen kasvot ja tuntenut, kuinka veri kiehahtaa suonissani ja kutsuu koko läntistä maailmaa rappioon ja kuolemaan. Olen aistinut toisista ihmisistä asioita, joita heissä ei ole, ja olen ollut täynnä turhautumista, turtumusta ja katkeruutta. Nyt tunnen itseni tasapainoisemmaksi ja uskon kaiken olevan kiinni siitä, että olen paitsi onnistunut tavoitteissani myös sallinut itseni olla heikko ja väsynyt. Olen pyörittänyt elämääni kiihtyvällä tahdilla, vaikka juuri nyt minulla olisi kaikki oikeus levätä. En vain halua, koska vauhti pitää minut järjissäni. Se on se tekijä, jonka avulla jatkan ja menen eteenpäin vaikka läpi hylätyn, autioituneen radiumsairaalan. Minä olen se voima, joka pitää minut kulkemassa, eikä siinä auta mikään sängyn pohjalla itkeminen tai kohtalonsa surkuttelu. En halua olla passiivinen kärsijä, vaan aktiivinen toimija, joka pitää elämänsä langat omissa käsissään.

Hahmottelen koko ajan omia ääriviivojani. Ehkä ensimmäistä kertaa niissä alkaa olla selkeitä piirteitä. Minä saan olla vihainen, jos minulla on vihainen olo. Minun ei tarvitse esittää, että kaikki on hyvin, jos kaikki ei ole hyvin. Minä saan myöntää, että en jaksa tai kykene. Nyt kun se on teoreettisella tasolla mielessä, voin alkaa ujuttaa sitä toimintaanikin. Seuraavan kerran, kun olen aikeissa ottaa harteilleni uuden luottamustehtävän, taidan sanoa, että "hei, nyt en kyllä pysty". Ilman mitään anteeksipyyntöjä tai "kyllä, teen kaiken mitä haluatte, koska pelkään, että jos en tee, ette enää ikinä päästä minua mihinkään" -pelkoja.

On vaikeaa olla jatkuvasti niin tiedostava oman toimintansa, omien tunteidensa ja näiden symbioosin suhteen. Haluaisin päästää kunnolla irti. Ehkä sellainen hetki tulee vielä. Ehkä nopeammin kuin huomaankaan.

Aloin näin yön kunniaksi pohdiskella vaivihkaa elämäni kulkua ja ennen kaikkea sitä, että minulla ei ole koskaan ollut oikeaa kotia. Teini-ikäisenä minulla ei ollut omaa huonetta yhdessäkään asunnossa, jossa perheeni kanssa asuimme. Sen jälkeen olen tukahduttanut itseäni milloin epäsopivan kämppiksen, milloin epätyydyttävän avopuolison kanssa asuen. Paikkoihin kiintyminen tuntuu ajatuksena erittäin absurdilta, enkä voi kuin ihailla heitä, joilla on oikea koti sanan kaikissa merkityksissä. En ole muutenkaan tainnut koskaan tuntea oloani levolliseksi ja rauhalliseksi missään tietyssä paikassa. Ainoastaan tiettyjen ihmisten - tai eläinten - seurassa. Tai sitten tilanteissa, joissa vähiten voisi kuvitella ihmisen rentoutuvan ja rauhoittuvan.

Paras fiilis minulla on nimittäin yleensä sellaisissa ei-niin-rauhallisiksi mielletyissä paikoissa: festareilla, julkisissa liikennevälineissä pitkällä matkalla, elokuvateatterissa... Tuntuu, että olen aina henkisesti matkalla jonnekin, mutta en vain tiedä, minne, ja koko karuselli vain pyörii edessäni, mutta en koskaan ehdi kunnolla sen kyytiin, koska ajatukseni ovat aina jossain muualla. Tuntuu siltä, että elämä on tuolla jossain ikkunan takana, ja minun sisälläni vain lainehtii ja tulvii kaikkien mahdollisten tunteiden sekamelska, joka ei ota asettuakseen, vaikka kuinka oireilisin ja määräisin. Kaipaan johonkin paikkaan, jota ei yksinkertaisesti ole olemassakaan. Se on melko rankkaa.

En osaa pysähtyä, vaan juoksen epätoivoisena sen karusellin ympärillä ja huidon ja räpiköin ja huudan, mutta siltikään en yletä mihinkään kaiteeseen enkä täytä minkään onnistumisen ehtoja. Siltä se alkaa epäilyttävästi tuntua, vaikka kuinka haluaisin sanoa liioittelevani. En vain ole tähän maailmaan millään tasolla sopiva. Mitä kauemmas teini-iästä etenen, sitä vahvempana tämä tunne minussa jyllää. En vain kuulu tänne, en jollain tapaa ole edes olemassa. Olen vain kuori ja pintaa, joka vain satunnaisesti rikkoutuu ja paljastaa sisimpäänsä kätkeytyneen tunteen, joka on sekoitus universaalia ja hyvin yksityistä rakkautta, vahvaa intuitiota ja syvää tietoisuutta. Ulkopuolella on maailma, jossa lillun ja kuljen edestakaisin mukautuen aina ympäristöni ihmisiin.

Oikeastaan rakastan ikuista matkalla olemista, mutta toisaalta mikään tässä maailmassa ei ole suunniteltu kaltaisilleni ihmisille. Minä en todellakaan hallitse rutiineja, en pärjää arjessa. Välillä tunnen itseni täysin vammaiseksi ja jälkeenjääneeksi, vaikka käsittääkseni olen kyllä ihan lääketieteellisesti todetusti henkiseltä kehitykseltäni normatiivisesti normien mukainen. Olen kuitenkin ulkopuolinen, myös omassa elämässäni. Olen se, joka on hetken lainassa muiden elämässä; se, joka nostaa muut ihmiset jaloilleen ja katoaa sitten varjoihin ja pyhään yksinäisyyteensä. Minä en elä tätä elämää, pikemminkin minun kauttani hengitetään tätä ilmaa. Pelottavan panteistinen ajatus, aivan kuin olisin läsnä jokaisessa henkäyksessä, jokaisessa uudessa aamunkoitossa ja jokaisen syvänteen vaarallisimmassa pyörteessä. Olen vauvan ensimmäinen kirkaisu ja vanhuksen viimeinen korahdus. Silti en ole mitään, en minkään arvoinen. En tiedä, uskonko ikinä, jos joku väittää jotain muuta, vaikka niin lähimmäiseni tekevät lähes päivittäin. On myös hirveää toivoa salaa, että minulle kerrottaisiin, kuinka paljon merkitsen. Sellainen salainen toive kätkee aina sisäänsä todellisuudesta vieraantuneita mietteitä, sillä vaikka kuinka minua kehuttaisiin, vaikka tärkeyttäni korostettaisiin mitalein ja maljoin, en kuitenkaan ymmärtäisi. Sillä kukaan heistä ei ole Hän, joka jäisi vierelleni ja jonka kanssa voisin jakaa koko maailman, katsoa sen kaikkia värejä ikuisuuden mittaisessa syleilyssä.

Mikään ei ikinä riitä.

Luin viime yönä erään lehtiartikkelin, jossa pessimisti opetteli optimistisemmaksi. Olen aina pitänyt itseäni optimistisena ihmisenä, joka on ratkaisukeskeinen ja näkee aina asioiden valoisat puolet. Tajusin kuitenkin, että minähän olen oikein klassinen esimerkki petollisesta pessimististä, joka luulee olevansa optimisti, mutta sortuukin jatkuvasti stressaamaan mennyttä tai tulevaa. Carpe diem muuttuu näiden korvien välissä "apua, aika loppuu" -kujanjuoksuksi. En osaa nauttia hetkestä ja elän koko ajan sitku-elämää, jollainen lienee sukupolveni yleisimpiä kurimuksia.

Artikkelissa sanottiin, että pessimisti näkee ongelmat, optimisti ratkaisut. Olen kyllä aina ollut ratkaisukeskeinen ja vihaan turhaa valittamista (mikä ei ehkä käy tämän blogin myötä selväksi, haha), mutta olen aivan liian kiinni ongelmissa. Jos niitä ei ole ennestään, muokkaan ympäristöäni siten, että olen taas keskellä ongelmavyyhtejä. Toisaalta huomaan jälleen vaativani itseltäni hieman liikaa: Minä olen tehnyt paljon onneni eteen, mutta en omasta mielestäni tarpeeksi. Yritän ja yritän, mutta sen sijaan, että kehittyisin oikeasti onnellisemmaksi, huomaan vaan koko ajan entistä laaja-alaisempia ongelmia. Sekään ei lopulta ole pitkä tie, mutta ajattelen tällä hetkellä, että minun pitää möyriä koko olemukseni nyt niin läpikotaisin ympäri, jotta pääsen kunnolla kehittymään irti heikoista puolistani. En pysty tekemään tätä luultavasti vuosien työsarkaa ja itsetuntoprojektia yhtään armollisemmin, sillä minä en osaa toimia niin, enkä suoraan sanottuna koe sellaisen lempeyden opettelemista mielekkääksikään omalla kohdallani. Toisaalta ehkä tällaisessa jääräpäisyydessä piilee regression vaara. Sitä pitää välttää, joten yritän nyt edetä kuitenkin sillä tavalla maltillisesti, etten kohdista itseeni ylitsepääsemättömän raskaita odotuksia. Saan kompastella ja kaatuakin, mutta eteenpäin on kuitenkin koko ajan mentävä.

On rankkaa huomata olevansa paljon negatiivisempi ihminen kuin on kuvitellut olevansa. Minähän olen aina tsempannut kaikkia ja kertonut, kuinka jokainen voi löytää elämälleen suunnan ja saavuttaa asioita. En vain ole koskaan tullut ajatelleeksi, että olen itse omalla kohdallani toiminut paljon enemmän tuhoavasti kuin rakentavasti. Olen myös ajatellut, että haaveilu ja (turhat) toiveet ovat yhtä kuin optimismi, vaikka optimismi on oikeasti enemmänkin ei-kielteistä ajattelua, jonka tehtävänä on realistisesti näyttää, että kaikki ei ole aivan niin sysipaskaa kuin millaiseksi haluamme usein pelon ja epätoivon lohdullisen viitan turvin kaiken määrittää.

Tämä on ehkä viime vuosien suurimpia yksittäisiä oivalluksiani elämästä. Lähden kohti optimismia, vaikka en haluakaan kehittyä maailmojasyleileväksi idealistiksi. Enemmänkin haluan ymmärtää sen, että en ole huono ihminen ja että voin ihan hyvin saavuttaa haluamani asiat, kunhan jätän tämän pessimistisen auran taakseni. Helpottavaa huomata omien ajatusmalliensa kierous! Tätä kutsuisin kehitykseksi.

Ensimmäinen askel tällä polulla on, että jätän ystäville itkemisen nyt vähän vähemmälle ja keskityn hyviin asioihin sen sijaan, että vuodattaisin ja kaataisin oman pääni sisäisen likasangollisen ystävieni harteille.

Otsikossahan se jo tulikin. Viime päivien angstina on pyörinyt itsekeskeisyyteni. Järkytyin luettuani aiempia tekstejäni läpi ja tajuttuani, että käytän jatkuvasti huonoa suomen kieltä edustavia "Minä"-lauseita. Sen sijaan, että kirjoittaisin "Olen ajatellut", kirjoitan liian usein, että "Minä olen ajatellut" korostaen itseäni kahdesti samassa lauseessa. Voi herranjumala sentään, niin! Ihanaa tajuta jo tässä kirjoitusvaiheessa, että suurin osa kaikista kriiseistä on ihan pääni sisällä.

Olen myös viime päivinä ystävieni kanssa jutellessa kriiseillyt omaa "itsekeskeisyyttäni", joka on ilmentynyt esim. seuraavina suurina synteinä: 

1. Olen puhunut itsestäni, apua!

2. Olen kääntänyt aiheen itseeni, kun on ollut jotain omakohtaista sanottavaa johonkin asiaan, siis omg, ehkä viidesti koko tapaamisen aikana!

3. Olen maininnut tästä ystävilleni, jolloin he nimenomaan ovat joutuneet suomaan asialle ajatuksen sen sijaan, että olisivat ohittaneet nämä järkyttävät itserakkauden osoitukseni pitäen niitä täysin normaalina osana keskusteluja

Haluaisin sanoa itselleni seuraavat sanat niin, että...

...ymmärtäisin ne oikeasti: VITUN ÄÄLIÖ, SINULLA ON IHAN VITUSTI LIIAN PIENI ELÄMÄNPIIRI JA IHAN VITUSTI LIIKAA AIKAA KÄPERTYÄ OMAN PÄÄSI SÄÄLITTÄVÄÄN MAAILMAAN. Vittu.

...olisin lempeä itselleni: Sinun ei tarvitse hävetä itseäsi, omia mielipiteitäsi ja omaa elämääsi. Voit tuoda sen aivan hyvin esiin sellaisena kuin se on ja jättää kuulijan päätettäväksi, miten hän sen haluaa nähdä. Et voi hänen näkemykseensä kuitenkaan lopulta vaikuttaa tai kontrolloida sitä. Olet joka tapauksessa välittävä ja empaattinen ihminen, joita ystävien asiat kiinnostavat oikeasti, joten tunnet ihan turhaan huonoa omaatuntoa siitä, että puhut myös itsestäsi. Päinvastoin, ihmissuhteet ovat parhaimmillaan vastavuoroisia siten, että vastavuoroisuutta ei tarvitse edes erikseen pohtia.

...tai edes siten, että olisin self-help-kirjoista tuttu laminaattihymyinen joka kodin Martha "Vankilasta kajahtaa" Stewart: Sinä olet arvokas ihminen! Sitä pystyt siihen! Saavutat kaiken, mitä olet koskaan halunnut, kunhan vapautat itsesi liioista oletuksistasi, vaateistasi ja säännöistäsi itseäsi kohtaan! Olet ihana! Ja kaikki ihmiset rakastavat sinua, jos rakastat itseäsi!

...tai edes hippimäisellä tyyneydellä ja hörhökamalla: Nautit elämästäsi, kunhan löydät sisäisen kukkasi ja saat sen kukoistamaan täydessä hehkussaan. Avun löydät universumista, sen jokaisesta henkäyksestä ja leppeästä kesätuulesta ihollasi, auringon poskillesi luomista pisamista! Kun löydät yhteyden ympäröivään universumiin, löydät kaikkeuden ykseyden ja kaikki pelko on häviävä rakkaudellisesta sielustasi ja tilalle on astuva tasapaino, luottamus ja lämmin usko maailmankaikkeuden lähtemättömään kauneuteen. (Lisää voit lukea myös henkisistä oppaistani Lootuksenkukka, Hippeys on kivaa pellolla elämistä, oikeesti ja Mutsis oli pilvessä kun sua teki, nyt saatavilla yhteiseen pakettihintaan 245,46 dollaria. Jos tilaat heti, saat kaupan päälle myös auringon rakkaudella vaihtelevasti toimivan Made in China -rannekellon, jossa ei ole viisareita, koska aika on vain meidän itse itsellemme luoma rasite ja rajoite, sekä avaimenperän, jossa on minun kasvoni glitterinsävyissä hehkuen.)

...tai edes niin kuin oikeasti haluaisin, eli VITUN ÄÄLIÖ, SINULLA ON IHAN VITUSTI LIIAN PIENI ELÄMÄNPIIRI JA IHAN VITUSTI LIIKAA AIKAA KÄPERTYÄ OMAN PÄÄSI SÄÄLITTÄVÄÄN MAAILMAAN. Vittu. Sitä paitsi: Sinun tulee kehittää sisäisestä maailmastasi niin viehättävä, että jos uppoat siihen, et menetä ulkopuolisesta maailmasta mitään.

Kaikenlaista sitä aina saakin ihmetellä omassa mielessään. Mutta sitäkään ei pitäisi tehdä. Elämän pitäisi alkaa tästä kehosta tässä, ei ikkunan takaa. Kukaan muu ei oikeasti luo minun elämääni. Ei positiivisessa eikä negatiivisessa.

Olen toisaalta jo matkalla ulos täältä. Minulla on suunnitelmia.

Voiii miksi olen jäänyt kiinni menneisiin lauseisiin! Juurihan aiemmin itkin, että kun en osaa puhua mistään vaikeista asioista, joiden seurauksena voisi olla torjunta. Nyt sitten jäin pohtimaan asioita, joita olen sanonut. Olen antanut itsestäni niin väärän kuvan tietyille ihmisille, että oksettaa. Olen kuulostanut valheelliselta ja vilpilliseltä, vaikka olen tarkoittanut kaikkea muuta. Olen vaikuttanut pinnalliselta ja sulkeutuneelta, vaikka olen tarkoittanut kaikkea muuta. Vaikka luotan siihen, että oikeat ihmiset näkevät oikean olemukseni, en voi kuitenkaan odottaa, että he näkisivät aina lävitseni, etenkin jos toimintani on systemaattisesti harhaanjohtavaa. Voihan perkeleen perkele. Kuinka pitkälle näillä samoilla aaltopituuksilla kelluvilla ihmisillä riittää kärsivällisyyttä katsoa vierestä, kun toistuvasti annan itsestäni ihan väärän kuvan? Onko ensivaikutelma ikuisesti se pohja, jolle käsitykset toisistamme luomme, siis nyt siltä kannalta, että ensivaikutelma oli todella positiivinen, mutta sen jälkeen olen silloin tällöin käyttäytynyt typerästi? Voinko vaikuttaa kierolta, vaikka en sitä oikeasti ole, voiko tuollaisissa asioissa tulla oikeasti niin suuria väärinymmärryksiä?

Eihän tässäkään kyllä nyt mitään logiikkaa ollut. Mutta tulipahan tajuttua taas, että turha huoli. Se on ylianalysoinnin ainoa hyvä puoli, että joskus sitä sitten vihdoin tajuaa, että "vittu että sinä olet muuten ihan vitun idiootti välillä" ja päästää irti turhista morkkiksista. Nyt on sellainen hyvä hetki, siis. Lopulta.