Raskaita aikoja ovat olleet nämä muutamat viikot, ja toisaalta niin kevyitä ja helppoja. Olen itkenyt ja nauranut paljon, pohdiskellut elämisen - ja toisaalta myös olemisen - sietämätöntä keveyttä. En tiedä, olenko tullut minkään sortin johtopäätöksiin, mutta voisin sanoa olevani monella tapaa onnellisempi nyt. Palaset ovat hiljalleen loksahtaneet kohdalleen, olen päässyt henkisellä tielläni pidemmälle kuin ehkä pitkiin aikoihin.

Mahtipontista, tiedän. Sellainen minä olen - kohtuus on kirosana elämässä, jonka alku, ja luultavasti myös loppu, ovat loppua täynnä. Näiden tilanteiden väliin jäävät unelmat, haaveet ja toiveet, jotka saavat täyttymyksensä vaihtelevalla menestyksellä. Viime aikoina olen menestynyt, koska olen tehnyt tosissani töitä onneni eteen. Tulevaisuus ei enää tunnu kaukaiselta, horisontissa siintävältä saarekkeelta, jonka usva kaiken lisäksi peittää suurimmalta osin. Sen sijaan näen tulevaisuuden kivenlohkareena kädessäni; konkreettisena asiana, jonka tunnen aistieni avulla. Minulla on mahdollisuus ja näköjään myös edelletykset päästä tavoitteeseeni. Minä haluan onnen, minä aion sen vielä saavuttaa.

Toisaalta olen käynyt pimeissä luolissa. Olen istunut vaivihkaa alas ja vihannut kaikkea, nähnyt peilistä toisen ihmisen kasvot ja tuntenut, kuinka veri kiehahtaa suonissani ja kutsuu koko läntistä maailmaa rappioon ja kuolemaan. Olen aistinut toisista ihmisistä asioita, joita heissä ei ole, ja olen ollut täynnä turhautumista, turtumusta ja katkeruutta. Nyt tunnen itseni tasapainoisemmaksi ja uskon kaiken olevan kiinni siitä, että olen paitsi onnistunut tavoitteissani myös sallinut itseni olla heikko ja väsynyt. Olen pyörittänyt elämääni kiihtyvällä tahdilla, vaikka juuri nyt minulla olisi kaikki oikeus levätä. En vain halua, koska vauhti pitää minut järjissäni. Se on se tekijä, jonka avulla jatkan ja menen eteenpäin vaikka läpi hylätyn, autioituneen radiumsairaalan. Minä olen se voima, joka pitää minut kulkemassa, eikä siinä auta mikään sängyn pohjalla itkeminen tai kohtalonsa surkuttelu. En halua olla passiivinen kärsijä, vaan aktiivinen toimija, joka pitää elämänsä langat omissa käsissään.

Hahmottelen koko ajan omia ääriviivojani. Ehkä ensimmäistä kertaa niissä alkaa olla selkeitä piirteitä. Minä saan olla vihainen, jos minulla on vihainen olo. Minun ei tarvitse esittää, että kaikki on hyvin, jos kaikki ei ole hyvin. Minä saan myöntää, että en jaksa tai kykene. Nyt kun se on teoreettisella tasolla mielessä, voin alkaa ujuttaa sitä toimintaanikin. Seuraavan kerran, kun olen aikeissa ottaa harteilleni uuden luottamustehtävän, taidan sanoa, että "hei, nyt en kyllä pysty". Ilman mitään anteeksipyyntöjä tai "kyllä, teen kaiken mitä haluatte, koska pelkään, että jos en tee, ette enää ikinä päästä minua mihinkään" -pelkoja.

On vaikeaa olla jatkuvasti niin tiedostava oman toimintansa, omien tunteidensa ja näiden symbioosin suhteen. Haluaisin päästää kunnolla irti. Ehkä sellainen hetki tulee vielä. Ehkä nopeammin kuin huomaankaan.

Paras fiilis minulla on nimittäin yleensä sellaisissa ei-niin-rauhallisiksi mielletyissä paikoissa: festareilla, julkisissa liikennevälineissä pitkällä matkalla, elokuvateatterissa... Tuntuu, että olen aina henkisesti matkalla jonnekin, mutta en vain tiedä, minne, ja koko karuselli vain pyörii edessäni, mutta en koskaan ehdi kunnolla sen kyytiin, koska ajatukseni ovat aina jossain muualla. Tuntuu siltä, että elämä on tuolla jossain ikkunan takana, ja minun sisälläni vain lainehtii ja tulvii kaikkien mahdollisten tunteiden sekamelska, joka ei ota asettuakseen, vaikka kuinka oireilisin ja määräisin. Kaipaan johonkin paikkaan, jota ei yksinkertaisesti ole olemassakaan. Se on melko rankkaa.

En osaa pysähtyä, vaan juoksen epätoivoisena sen karusellin ympärillä ja huidon ja räpiköin ja huudan, mutta siltikään en yletä mihinkään kaiteeseen enkä täytä minkään onnistumisen ehtoja. Siltä se alkaa epäilyttävästi tuntua, vaikka kuinka haluaisin sanoa liioittelevani. En vain ole tähän maailmaan millään tasolla sopiva. Mitä kauemmas teini-iästä etenen, sitä vahvempana tämä tunne minussa jyllää. En vain kuulu tänne, en jollain tapaa ole edes olemassa. Olen vain kuori ja pintaa, joka vain satunnaisesti rikkoutuu ja paljastaa sisimpäänsä kätkeytyneen tunteen, joka on sekoitus universaalia ja hyvin yksityistä rakkautta, vahvaa intuitiota ja syvää tietoisuutta. Ulkopuolella on maailma, jossa lillun ja kuljen edestakaisin mukautuen aina ympäristöni ihmisiin.

Oikeastaan rakastan ikuista matkalla olemista, mutta toisaalta mikään tässä maailmassa ei ole suunniteltu kaltaisilleni ihmisille. Minä en todellakaan hallitse rutiineja, en pärjää arjessa. Välillä tunnen itseni täysin vammaiseksi ja jälkeenjääneeksi, vaikka käsittääkseni olen kyllä ihan lääketieteellisesti todetusti henkiseltä kehitykseltäni normatiivisesti normien mukainen. Olen kuitenkin ulkopuolinen, myös omassa elämässäni. Olen se, joka on hetken lainassa muiden elämässä; se, joka nostaa muut ihmiset jaloilleen ja katoaa sitten varjoihin ja pyhään yksinäisyyteensä. Minä en elä tätä elämää, pikemminkin minun kauttani hengitetään tätä ilmaa. Pelottavan panteistinen ajatus, aivan kuin olisin läsnä jokaisessa henkäyksessä, jokaisessa uudessa aamunkoitossa ja jokaisen syvänteen vaarallisimmassa pyörteessä. Olen vauvan ensimmäinen kirkaisu ja vanhuksen viimeinen korahdus. Silti en ole mitään, en minkään arvoinen. En tiedä, uskonko ikinä, jos joku väittää jotain muuta, vaikka niin lähimmäiseni tekevät lähes päivittäin. On myös hirveää toivoa salaa, että minulle kerrottaisiin, kuinka paljon merkitsen. Sellainen salainen toive kätkee aina sisäänsä todellisuudesta vieraantuneita mietteitä, sillä vaikka kuinka minua kehuttaisiin, vaikka tärkeyttäni korostettaisiin mitalein ja maljoin, en kuitenkaan ymmärtäisi. Sillä kukaan heistä ei ole Hän, joka jäisi vierelleni ja jonka kanssa voisin jakaa koko maailman, katsoa sen kaikkia värejä ikuisuuden mittaisessa syleilyssä.

Mikään ei ikinä riitä.

Artikkelissa sanottiin, että pessimisti näkee ongelmat, optimisti ratkaisut. Olen kyllä aina ollut ratkaisukeskeinen ja vihaan turhaa valittamista (mikä ei ehkä käy tämän blogin myötä selväksi, haha), mutta olen aivan liian kiinni ongelmissa. Jos niitä ei ole ennestään, muokkaan ympäristöäni siten, että olen taas keskellä ongelmavyyhtejä. Toisaalta huomaan jälleen vaativani itseltäni hieman liikaa: Minä olen tehnyt paljon onneni eteen, mutta en omasta mielestäni tarpeeksi. Yritän ja yritän, mutta sen sijaan, että kehittyisin oikeasti onnellisemmaksi, huomaan vaan koko ajan entistä laaja-alaisempia ongelmia. Sekään ei lopulta ole pitkä tie, mutta ajattelen tällä hetkellä, että minun pitää möyriä koko olemukseni nyt niin läpikotaisin ympäri, jotta pääsen kunnolla kehittymään irti heikoista puolistani. En pysty tekemään tätä luultavasti vuosien työsarkaa ja itsetuntoprojektia yhtään armollisemmin, sillä minä en osaa toimia niin, enkä suoraan sanottuna koe sellaisen lempeyden opettelemista mielekkääksikään omalla kohdallani. Toisaalta ehkä tällaisessa jääräpäisyydessä piilee regression vaara. Sitä pitää välttää, joten yritän nyt edetä kuitenkin sillä tavalla maltillisesti, etten kohdista itseeni ylitsepääsemättömän raskaita odotuksia. Saan kompastella ja kaatuakin, mutta eteenpäin on kuitenkin koko ajan mentävä.

On rankkaa huomata olevansa paljon negatiivisempi ihminen kuin on kuvitellut olevansa. Minähän olen aina tsempannut kaikkia ja kertonut, kuinka jokainen voi löytää elämälleen suunnan ja saavuttaa asioita. En vain ole koskaan tullut ajatelleeksi, että olen itse omalla kohdallani toiminut paljon enemmän tuhoavasti kuin rakentavasti. Olen myös ajatellut, että haaveilu ja (turhat) toiveet ovat yhtä kuin optimismi, vaikka optimismi on oikeasti enemmänkin ei-kielteistä ajattelua, jonka tehtävänä on realistisesti näyttää, että kaikki ei ole aivan niin sysipaskaa kuin millaiseksi haluamme usein pelon ja epätoivon lohdullisen viitan turvin kaiken määrittää.

Tämä on ehkä viime vuosien suurimpia yksittäisiä oivalluksiani elämästä. Lähden kohti optimismia, vaikka en haluakaan kehittyä maailmojasyleileväksi idealistiksi. Enemmänkin haluan ymmärtää sen, että en ole huono ihminen ja että voin ihan hyvin saavuttaa haluamani asiat, kunhan jätän tämän pessimistisen auran taakseni. Helpottavaa huomata omien ajatusmalliensa kierous! Tätä kutsuisin kehitykseksi.

Ensimmäinen askel tällä polulla on, että jätän ystäville itkemisen nyt vähän vähemmälle ja keskityn hyviin asioihin sen sijaan, että vuodattaisin ja kaataisin oman pääni sisäisen likasangollisen ystävieni harteille.

Olen myös viime päivinä ystävieni kanssa jutellessa kriiseillyt omaa "itsekeskeisyyttäni", joka on ilmentynyt esim. seuraavina suurina synteinä: 

1. Olen puhunut itsestäni, apua!

2. Olen kääntänyt aiheen itseeni, kun on ollut jotain omakohtaista sanottavaa johonkin asiaan, siis omg, ehkä viidesti koko tapaamisen aikana!

3. Olen maininnut tästä ystävilleni, jolloin he nimenomaan ovat joutuneet suomaan asialle ajatuksen sen sijaan, että olisivat ohittaneet nämä järkyttävät itserakkauden osoitukseni pitäen niitä täysin normaalina osana keskusteluja

Haluaisin sanoa itselleni seuraavat sanat niin, että...

...ymmärtäisin ne oikeasti: VITUN ÄÄLIÖ, SINULLA ON IHAN VITUSTI LIIAN PIENI ELÄMÄNPIIRI JA IHAN VITUSTI LIIKAA AIKAA KÄPERTYÄ OMAN PÄÄSI SÄÄLITTÄVÄÄN MAAILMAAN. Vittu.

...olisin lempeä itselleni: Sinun ei tarvitse hävetä itseäsi, omia mielipiteitäsi ja omaa elämääsi. Voit tuoda sen aivan hyvin esiin sellaisena kuin se on ja jättää kuulijan päätettäväksi, miten hän sen haluaa nähdä. Et voi hänen näkemykseensä kuitenkaan lopulta vaikuttaa tai kontrolloida sitä. Olet joka tapauksessa välittävä ja empaattinen ihminen, joita ystävien asiat kiinnostavat oikeasti, joten tunnet ihan turhaan huonoa omaatuntoa siitä, että puhut myös itsestäsi. Päinvastoin, ihmissuhteet ovat parhaimmillaan vastavuoroisia siten, että vastavuoroisuutta ei tarvitse edes erikseen pohtia.

...tai edes siten, että olisin self-help-kirjoista tuttu laminaattihymyinen joka kodin Martha "Vankilasta kajahtaa" Stewart: Sinä olet arvokas ihminen! Sitä pystyt siihen! Saavutat kaiken, mitä olet koskaan halunnut, kunhan vapautat itsesi liioista oletuksistasi, vaateistasi ja säännöistäsi itseäsi kohtaan! Olet ihana! Ja kaikki ihmiset rakastavat sinua, jos rakastat itseäsi!

...tai edes hippimäisellä tyyneydellä ja hörhökamalla: Nautit elämästäsi, kunhan löydät sisäisen kukkasi ja saat sen kukoistamaan täydessä hehkussaan. Avun löydät universumista, sen jokaisesta henkäyksestä ja leppeästä kesätuulesta ihollasi, auringon poskillesi luomista pisamista! Kun löydät yhteyden ympäröivään universumiin, löydät kaikkeuden ykseyden ja kaikki pelko on häviävä rakkaudellisesta sielustasi ja tilalle on astuva tasapaino, luottamus ja lämmin usko maailmankaikkeuden lähtemättömään kauneuteen. (Lisää voit lukea myös henkisistä oppaistani Lootuksenkukka, Hippeys on kivaa pellolla elämistä, oikeesti ja Mutsis oli pilvessä kun sua teki, nyt saatavilla yhteiseen pakettihintaan 245,46 dollaria. Jos tilaat heti, saat kaupan päälle myös auringon rakkaudella vaihtelevasti toimivan Made in China -rannekellon, jossa ei ole viisareita, koska aika on vain meidän itse itsellemme luoma rasite ja rajoite, sekä avaimenperän, jossa on minun kasvoni glitterinsävyissä hehkuen.)

...tai edes niin kuin oikeasti haluaisin, eli VITUN ÄÄLIÖ, SINULLA ON IHAN VITUSTI LIIAN PIENI ELÄMÄNPIIRI JA IHAN VITUSTI LIIKAA AIKAA KÄPERTYÄ OMAN PÄÄSI SÄÄLITTÄVÄÄN MAAILMAAN. Vittu. Sitä paitsi: Sinun tulee kehittää sisäisestä maailmastasi niin viehättävä, että jos uppoat siihen, et menetä ulkopuolisesta maailmasta mitään.

Kaikenlaista sitä aina saakin ihmetellä omassa mielessään. Mutta sitäkään ei pitäisi tehdä. Elämän pitäisi alkaa tästä kehosta tässä, ei ikkunan takaa. Kukaan muu ei oikeasti luo minun elämääni. Ei positiivisessa eikä negatiivisessa.

Olen toisaalta jo matkalla ulos täältä. Minulla on suunnitelmia.

Eihän tässäkään kyllä nyt mitään logiikkaa ollut. Mutta tulipahan tajuttua taas, että turha huoli. Se on ylianalysoinnin ainoa hyvä puoli, että joskus sitä sitten vihdoin tajuaa, että "vittu että sinä olet muuten ihan vitun idiootti välillä" ja päästää irti turhista morkkiksista. Nyt on sellainen hyvä hetki, siis. Lopulta.

Olen kuitenkin pohjimmiltani rohkea enkä päästä ihmisiä helpolla. Ja silti juuri niinä hetkinä, kun minun pitäisi arvostaa itseäni jäädyn niin pahasti, että edes kovimmalla kairalla ei saa minun kuortani rikki. Miksi? Ollapa viisas, vaan kun ei. Minä odotan edelleen, että kohtalo ohjaa asiat oikeaan suuntaan. Mutta entä, jos koko kohtalon käsite on pelkkä toivoton harha, johon minunkaltaiseni pelkurit turvautuvat, jotta heidän ei tarvitsisi ottaa vastuuta omasta onnellisuudestaan? Miksi pelkään niin paljon epäonnistumista, että en edes yritä? Kukaan muu ei ole aikanaan, kun tällaisilla kehitysaskeleilla oli vielä väliä, vaatinut minulta mitään sellaista, mihin en olisi realistisesti ajateltuna pystynyt. Minua ei ole edes koulukiusattu koskaan. Jossain vaiheessa jokin on kuitenkin mennyt vinoon, poikki ja pinoon.

Ehkä kaiken takana on syyllisyys ja häpeä kaikista niistä vaiheista, joihin elämä on ihmisen alkua heittänyt. Kieltäydyn ottamasta vastuuta lapsuudessani tapahtuneista minua koskevista päätöksistä, joihin en ole voinut edes varhaiskypsällä tietoisuudellani vaikuttaa. Silti tunnen syyllisyyttä ja häpeää asioista, jotka eivät millään muotoa ole minun harteillani. Eivät nyt eivätkä koskaan aiemminkaan ole olleet. Mutta se, että järjellä ymmärrän tämän syy-seuraussuhteen ei vielä takaa yhtään mitään muuta. Olen syyttänyt ja lytännyt itseäni kaikista maailman asioista niin kauan kuin muistan. Jossain aivokuoren kerroksessa ehkä tiedostan olevani olosuhteiden uhri, mutta kun ei minun elämänfilosofiaani mahdu uhrimentaliteettia, ei sitten yhtään. Haluan olla ainoastaan itse vastuussa elämästäni, eikä mikään "yhyy, kun minusta on tehty tällainen ulkopuolisen tahon toimesta" -puhe ole koskaan ollut minulle millään tavalla luontevaa. Mitä vitun väliä, vaikka vanhempani olisivat tyrineet kaiken, missä nyt ihminen voi toisen kasvattajana epäonnistua. Aivan vitun sama! Minä olen aikuinen ihminen, minä en ole symbioosissa kummankaan niistä kanssa. Minä en voi enkä halua käyttää tekosyynä mitään ankeaa lapsuutta. Eikä tulisi mielestäni kenenkään muunkaan tehdä niin, koska menneisyyttä emme voi mitenkään ohjailla, mutta tulevaisuus on meidän, vain ja ainoastaan meidän, käsissämme. Sen takia vihaankin itseäni, että olen yhä täysin kiinni omissa varjoissani. En usko, että tästä itsekeskeisemmäksi voi enää ihminen käydä.

Toisaalta tiedän senkin, että tulevaisuus ei ole käsissäni niiltä osin, että menneisyys palaa jatkuvasti kummittelemaan myös nykyisyyteen erään perheenjäseneni johdosta. En voi vaikuttaa hänen toimintaansa, eikä se muutu, ellei hän itse muutu. Minä katson voimattomana vierestä, kun ihminen toistaa aina samat sairaat erheensä, ja aina kun joudun kuulemaan hänen tekosistaan, en voi olla muistamatta niitä aikoja, jolloin en tiennyt, että tilanteemme ei ollut normaali, kunnes sitten eräänä rumana päivänä tajusin sen itse. Silloin minä opin peittelemään ja nöyristelemään ja häpeämään ja kaivautumaan lukuisiin rooleihini, silloin minä ymmärsin, että elämä on epäreilua ja perustuu aivan sattumanvaraisiin asioihin, joille kuitenkin haluan löytää merkityksiä syvemmistä vesistä ja suuresta kohtalosta ynnä muista kliseisistä, joskin eskapistisista, hömpötyksistä. Ja nytkin huijaan, sillä minä aivan vilpittömästi uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Siinä ei ole mitään dogmaattista uskonnollisuutta mukana, älkää edes erehtykö luulemaan niin. Minun jumalani on jo kauan aikaa sitten hylännyt minut. Rukoilemisen lopetin alle kouluikäisenä siihen hetkeen, kun tajusin, etten halua elää. Tämä on pitkä ja kivinen taival, enkä minä tiedä, selviänkö tästä koskaan, mutta ainut eteenpäin kantava voima on taistelutahtoni. Se jokin vimma, joka saa minut jokainen päivä palaamaan tietoisuuden arkisimmille tasoille. Vielä jonain päivänä minäkin olen onnellinen, olen luvannut sen itselleni. Ja silti itse olen oman onneni tiellä. Vain minä, ei kukaan muu.

Jotain on pahasti rikki, maailmassa on suuri virhe. Ja ne, jotka uivat myötävirtaan, menestyvät. Me muut sätkimme ja nyimme aikamme, kunnes lopulta tajuamme, että vaihtoehtoja ei juuri ole. Maailma on jo saavuttanut täyden tasa-arvon, sillä olemme kaikki lopulta aivan täysin merkityksettömiä. Me hölmöt, jotka luulemme kohtalolla ja sielukkuudella ja ennen kaikkea omalla äärimmäisen upealla persoonallamme olevan jotain väliä, saamme karvaasti tuta, kuinka yksin tässä maailmanvirrassa lopulta seilaamme. Ne toiset ovat oppineet uskomaan itsekin oman yhteisöllisyytensä hienouteen, mutta ei, lopulta siellä ojassa on vain minä, minun vartaloni ja minun kuihtuva tietoisuuteni.

Miten paljon käytänkään energiaa tällaiseen typeryyteen, voi elämä sentään! Onneksi tämä koko toiminta tapahtuu pääasiassa pääni sisällä, joten siitä ei ole välitöntä haittaa asianosaisille tai ulkopuolisille. Olen kuitenkin huomannut, että joskus minun tulee selitettyä näitä suuria näkemyksiäni parhaimmille ystävilleni, mikä on ihan kamalaa. Huomaan sitten itse "kohdehenkilön" seurassa, että enpä minä ole mikään häntä sillä tavalla pääni sisällä tuomitsemaan. Hävettää ja nolottaa huomata toimivansa tällä tavalla. Toisaalta tällainen pahan karman haaliminen lienee ihmisluonnolle tyypillistä toimintaa, sosiaalisina olentoina teemme väistämättä myös sosiaalisesti huonoja valintoja ja päätelmiä ihmisistä.

Vituttaa vaan, koska tiedän olevani keskimääräistä parempi ihmistuntija ja kykenen yleensä objektiivisuuteen sekä erilaisuuden ymmärtämiseen. Ei silloin tulisi käyttäytyä näin alkeellisen lapsellisesti. Ja toisaalta taas huomaan jälleen kerran olevan aivan liian ankara itselleni. Mutta kun tämä ihan oikeasti on helvetin typerä heikkous, ja tästä heikkoudesta tahtoisin ehdottomasti irti! Elämässä täytyy olla edes sen verran sisältöä, että päivästä ei tarvitsisi käyttää liian montaa hetkeä toisten, kokonaisuuden kannalta melko merkityksettömien, yksilöiden pohtimiseen. Siinäpä siis työsarkaa - jälleen kerran. Näiltä ei-niin-tutuilta henkilöiltä voi oppia ihan yhtä oleellisia pieniä yksityiskohtia kuin läheisimmiltä ystäviltäkin. Jos joku käyttäytyy urposti, voisin opetella suhtautumaan asiaan vähän paremmin - esimerkiksi jättämällä ko. henkilön omaan arvoonsa tai vaihtoehtoisesti antamaan hänelle itselleen palautetta asiasta.

Sama toimii myös töiden suhteen. Voisin yrittää opetella luottamaan siihen, että minä olen ihan yhtä hyvä työssäni kuin nekin, jotka kovasti nauttivat toisten työpanoksen vähättelystä ja muustakin omaa egoaan pönkittävästä toisten lyttäämisestä. Se, että he kohtelevat minua huonosti, ei tarkoita, että minun tarvitsisi väkisin kostaa, vaikka tavallaan koston kannalla olenkin. En vain usko, että samalla mitalla kostaminen kannattaa, koska näin tilanteet eivät kehity, vaan jäävät yleensä junnaamaan juupas-eipäs-sekoiluksi. Sen sijaan sivistynyt kosto, esimerkiksi oman erikoisalani suveneeri hallinta, toimii paljon paremmin, kunhan maltan nyt ottaa vastaan näitä alakoulutasoisia iskuja. Nekin ovat vähentyneet, koska olen lakannut yrittämästä liikaa. On ihanaa huomata, että olen kehittynyt edes jotenkin! Niin ja sain töissä uuden homman hoidettavakseni, koska minuun luotetaan siellä. Minuun ja osaamiseeni. Eikä yksikään minua häiriköivistä ihmisistä pystyisi samaan. Tämä on minun voittoni. Pieni, mutta samalla niin suuri.

Heidän ei ensinnäkään tarvitse pelätä. En ole oikeasti kovinkaan itsetuhoinen. En ajaudu mihinkään peliriippuvuuksiin, alkoholismiin tai hajottaviin irtosuhteisiin, vaikka minua vituttaisikin elämän mitättömyys. Yleensä nimenomaan saan voimaa ystävieni tuesta, ja tuella tarkoitan siis ihan kaikkea muutakin kuin pelkkää märehtimistä ja jatkuvaa rypemistä. Rakastan eniten maailmassa sitä, että minut potkitaan liikkeelle. Valitsen mieluummin vaikka pulkkamäen kuin itkuisen vuodatustuokion. Välillä niillekin on tilauksensa, mutta en ole lopulta kovinkaan terapiauskoinen ihminen. Minusta herkkien ihmisten ongelma ylipäänsä on aivan liiallinen analysointi ja kaikkien asioiden pyörittely. Joskus elämä vaan ei mene niin kuin haluaisimme, eikä siihen voi aina vaikuttaa. Sen sijaan olemme aina vastuussa siitä, miten itse asioihin suhtaudumme. Voin olla ihan yhyy byhyy, mutta tiedän kuitenkin lopulta, että ongelma ei ole missään muualla kuin minun pääni sisällä sekä siinä, että minulla on helvetisti liikaa aikaa jäädä miettimään kaikkia ongelmia ja worst case scenarioita.

Tarvitsisin jonkun kehittävän harrastuksen. Minulla on kyllä kotioloissa ihan kivasti tekemistä, mutta joku kodin ulkopuolinen, ohjattu harrastus tekisi erittäin hyvää. Myös sen kannalta, että saisin kaivauduttua ulos täältä luolastani ja huolehdittua itsestäni. Olen miettinyt liikuntakeskusjäsenyyttä ja musiikkiharrastusta. Kunhan talouden saisi ensin sille mallille, että olisi varaa laittaa 150 euroa kuussa harrastuksiin... Mutta ehkä se vielä tästä, pikkuhiljaa.

Palatakseni tuohon kaveriaiheeseen. Haluan vain painottaa sitä, että angsteistani huolimatta en halua kuormittaa ystävieni mieltä liiallisella yhyilyllä. Yleensä tämä tosin menee siihen pisteeseen, että en kerro heille mitään huolistani, vaan leikin ja esitän, että kaikki on hyvin. Tosin ystäväni osaavat kyllä kertoa, milloin valehtelen. Se on helpottavaa. Mutta ei minusta yleensä päällepäin näy mitään suunnatonta angstia, koska saan niin mielettömästi voimaa jo pelkästä ystävieni läsnäolosta, että en koe mitään tarvettakaan olla surullinen heidän seurassaan. Kaikki nämä fiilikset iskevät päälle ainoastaan yksin ollessani. Minua voi siis edelleenkin kutsua kaikkiin illanviettoihin ja muihin menemisiin ilman pelkoa siitä, että vetäisin illan aikana hullut draama-angstit tai jotenkin muuten tekisin illasta oman tilitykseni toverikerhon. Vihaan tuollaista toimintaa, ja jos joskus edes osoitan viitteitä sellaiseen, saa minua lyödä tuntuvalla voimalla. Myös kuvaannollisesti, jos väkivalta ei ole oma juttu.

Myös parisuhde tekee minusta perusonnellisen, eikä minulla ole silloin mitään tarvetta olla ankea. Onhan se nyt vähän kornia ilmoittaa, että elämästäni puuttuu jotain, jos en ole parisuhteessa, mutta myönnän kyllä tässä avoimesti, että elämäni on paljon köyhempää ilman parisuhdetta. En odota kenenkään tekevän minua kokonaiseksi ihmiseksi enkä halua ajautua ihan kiva -suhteeseen, joten osaan kyllä olla yksinkin. Olen muutenkin jopa jääräpäisyyteen asti itsenäinen ja rakastan sitä, että voin rehellisesti sanoa pärjääväni itseksenikin. Mutta kyllä parisuhteen puuttuminen silti jättää jonkinlaisen aukon elämään. Palaan jälleen tuohon aiemman kappaleen sanomaan siitä, että asioihin ei aina voi vaikuttaa, mutta suhtautumiseen kylläkin. Tällä hetkellä en siis itkeskele parisuhteen perään, koska tiedän, että juuri nyt minun täytyy opetella selviytymään jälleen itsekseni, ennen kuin voin edes kuvitella mitään vakavampaa. On nimittäin sen verran omituista tämä itsekseen itkeskely. Mutta tosiaan jos ja kun olen parisuhteessa, en ole hankala kumppani siinä mielessä, että olisin jotenkin tosi epävarma itsestäni ja sen vuoksi vaikeilisin vaikka mustasukkaisuuden, omistushaluisuuden ja yleisen ääliömäisyyden kanssa. Koen olevani parisuhteen osapuolena hyvinkin järkevä ja joustava ja kun tiedän, että voin luottaa toiseen, pääsen myös aika lähelle ominta itseäni, eli itsevarmaa ihmistä, jolla on suhteellisuudentajua ja hommat hallinnassa. Onkin vähän ristiriitaista, että olen tosi epävarma itsestäni ja angstinen tällä tapaa "ennen suhdetta", jos jotain edes vähän lupaavaa on ulottuvillani, mutta heti kun suhteesta tulee oikea Parisuhde, olen yhtäkkiä ihan täysin erilainen, sillä sillä hetkellä alan jälleen arvostaa itseäni ja luottaa omiin kykyihini. Silloin myös nautin ihan kaikesta ja hoidan arkeakin ihan eri tavoin kuin yksinäni.

En yhtään ihmettele, miksi monet juoksevat karkuun tuossa esivaiheessa, koska en minäkään koe itsestään epävarmoja ihmisiä viehättäviksi. Olisikin nyt tärkeää oppia tulemaan toimeen itsensä kanssa, jotta se heijastuisi ulospäinkin niin kuin haluaisin. Koska en minä ihan oikeasti ole maailman idiootein ihminen enkä myöskään mikään täysin rämeistä kaivettu hirviö ulkonäöltänikään.

Nyt on siis todellakin kehittymisen paikka. Elämänfilosofianani kun on tupannut olemaan, että "kehity tai kuole". Olisi jo korkea aika kehittyä, enkä tahdo kuollakaan.

Perustilanne, johon olen syntynyt, on ollut ristiriitainen eikä juuri koskaan vakaa. Olen kasvanut siihen ajatukseen, että mikään hyvä ei kestä, ja se ajatus ohjaa nykyistä elämäänikin huomattavissa määrin. Kotona ei ollut juuri koskaan hyvin, aina sai kärsiä ja hävetä. Okei, kyllähän se minua naurattaakin, siis kaiken kliseisyys. Olisi hauskaa joskus sanoa liioitelleensa kaiken, mutta kun ei. Perseestähän se suurimmaksi osaksi oli. Mutta ei mitenkään erilaista kuin niillä kymmenillätuhansilla muilla. Mutta ei siitä sen enempää. Haluan ihan oikeasti eteenpäin.

Ja toisaalta en pääse. En toivo tässä maailmassa juuri mitään niin paljon kuin toisen vanhempani kuolemaa. Pahaa karmaa sataa sataa ropisee, mutta kun ihan oikeasti en enää jaksa. Vaikka laittaisin kaikki välit poikki, en pääsisi hänestä eroon. Tiedän sen, sillä olen kokenut sen ennenkin. Koko paska päättyy vasta, kun hän kuolee. Tiedän olevani kohtuuton ja epäreilu, mutta mitään muuta en yksinkertaisesti enää jaksa. Olen niiiiin täynnä toisen ihmisen kohtalon suremista. Tämä on minun elämäni, minun sääntöni ja minun tulevaisuuteni, joka on liian arvokas menemään pilalle yhdenkään toisen ihmisen takia. Vittu.

Sitä paitsi miksi edes itken? Minulla on kuitenkin monta asiaa hyvin. Minut pitäisi laittaa keskelle jotain oikeita ongelmia, niin ehkä tajuaisin muutaman oleellisen asian tästä kaikesta. Vituttaa pyöriä tässä hyvinvoivan ihmisen ekstistentiaalisessa kriisissä, jolla ei ole mitään oikeaa merkitystä yhtään minkään asian kannalta, enkä minä oikeasti edes ole surullinen enkä pahoinvoiva. Minulla on rakastavia ihmisiä ympärilläni, olen ihan kiva ja minulla on elämässäni parikin intohimon kohdetta (kirjoittaminen on toinen niistä). En ole ihan niin köyhä kuin voisin olla ja minulla on katto pääni päällä. Minulla on tavoitteita ja tulevaisuudensuunnitelmia, en ole päihderiippuvainen ja löydän asioista yleensä valoisat puolet. Minulla on kaksi rakasta lemmikkieläintä, joiden läsnä ollessa voin heti paremmin.

Kunpa voisikin olla vähän vähemmän tiedostava. Olisi paljon helpompaa heittäytyä virran vietäväksi ilman minkäänlaista itsekritiikkiä, mutta kun ei, vaan pitää koko ajan itkeä ja analysoida ja pohtia ja kääntää ja vääntää. Niinhän se tuntuu toisaalta menevän, että jos ei ole sisältöä elämässä, niin sitä täytyy väkisin kehittää jostakin, ja minulla tämä angsti on selkeästi elämän korvikkeena tällä hetkellä, koska olen liian pelkuri ottamaan vastaan mitään hyvää, koska en ole tottunut siihen, että ansaitsisin mitään pysyvää ja ihanaa. Sössin kaikki mahdolliset hyvät tilanteet, koska en kestä ajatusta niiden menettämisestä. Eikö olekin loogista? On turha olettaa, että kukaan muu vie minulta tätä oloa pois, mutta yritän silti väkisin sysätä vastuuta pois itseltäni, koska pelkään onnea ja tasapainoa, koska en ole niihin missään vaiheessa oppinut tottumaan. Oikeasti minun pitäisi lakata ajattelemasta liikoja ja mennä vain eteenpäin. Mutta olisinko silloin enää oma itseni?

Niin, siitä pääsenkin seuraavaan ihanaan ongelmaai: Kuka minä olen? Tämä on ihan luonnollinen pohdinnan aihe tässä vaiheessa ihmisikää. Tuntuu niin typerältä olla tavallaan pakon vuoksi tällaisten pohdintojen äärellä. Tuntuu, että pohjimmillaan sisälläni on ydin, joka on iloinen, itsevarma ja sopivalla tavalla viisas, ehkä hieman pikkuvanha, mutta toisaalta aidosti älykäs ja kypsä. Sen päällä on useita kuoria, joista ensimmäinen on angstinen ja itsesäälinen paska (tällä hetkellä äänessä). Sen jälkeen tulee ylipirteä ja innokas ja mukamas hauska ja älykäs kerros, joka on esillä arkena. Sen päällä puolestaan velloo kaihoisa ja surumielinen kaikkien tunteiden sokaisema yksilö, joka ei oikein pärjää ihmissuhteissa ja keksii muiden päähän oletuksia itsestään. Tämä kuori säteilee ja välkkyy ja luulee olevansa todellinen minä (tällä hetkellä muiden ihmisten joukossa esiintyvä rooli). Sen päällä on herkkä, ujo ja hauras pieni ihminen -kerros, joka on esillä aina, kun pelkään olla jotain mieltä jostain (eli esim. töissä, syy onkin jo toinen tarina...) Tähän kerrokseen kuuluu myös tietynlainen yksinkertaisuus ja tyhmän esittäminen. Sitten on vielä päällimäinen kuori, joka on yleensä muuntautumiskykyinen ja löytää aina porukassa tavan sopeutua ja kaivaa tarvittaessa jonkun tilanteeseen sopivan roolin esille. Niinpä niin. Vähän vaikea alkaa kaivautua kohti tuota sisintä, vaikka osaan kirurgin tarkkuudella kertoa, milloin tietty rooli lähtee päälle.

Vittu mitä kitinää, ihan oikeasti. Kuinka vaikeaksi voi ihminen elämänsä tehdä? Vastaushan löytyy tietysti peilistä.