Luin viime yönä erään lehtiartikkelin, jossa pessimisti opetteli optimistisemmaksi. Olen aina pitänyt itseäni optimistisena ihmisenä, joka on ratkaisukeskeinen ja näkee aina asioiden valoisat puolet. Tajusin kuitenkin, että minähän olen oikein klassinen esimerkki petollisesta pessimististä, joka luulee olevansa optimisti, mutta sortuukin jatkuvasti stressaamaan mennyttä tai tulevaa. Carpe diem muuttuu näiden korvien välissä "apua, aika loppuu" -kujanjuoksuksi. En osaa nauttia hetkestä ja elän koko ajan sitku-elämää, jollainen lienee sukupolveni yleisimpiä kurimuksia.

Artikkelissa sanottiin, että pessimisti näkee ongelmat, optimisti ratkaisut. Olen kyllä aina ollut ratkaisukeskeinen ja vihaan turhaa valittamista (mikä ei ehkä käy tämän blogin myötä selväksi, haha), mutta olen aivan liian kiinni ongelmissa. Jos niitä ei ole ennestään, muokkaan ympäristöäni siten, että olen taas keskellä ongelmavyyhtejä. Toisaalta huomaan jälleen vaativani itseltäni hieman liikaa: Minä olen tehnyt paljon onneni eteen, mutta en omasta mielestäni tarpeeksi. Yritän ja yritän, mutta sen sijaan, että kehittyisin oikeasti onnellisemmaksi, huomaan vaan koko ajan entistä laaja-alaisempia ongelmia. Sekään ei lopulta ole pitkä tie, mutta ajattelen tällä hetkellä, että minun pitää möyriä koko olemukseni nyt niin läpikotaisin ympäri, jotta pääsen kunnolla kehittymään irti heikoista puolistani. En pysty tekemään tätä luultavasti vuosien työsarkaa ja itsetuntoprojektia yhtään armollisemmin, sillä minä en osaa toimia niin, enkä suoraan sanottuna koe sellaisen lempeyden opettelemista mielekkääksikään omalla kohdallani. Toisaalta ehkä tällaisessa jääräpäisyydessä piilee regression vaara. Sitä pitää välttää, joten yritän nyt edetä kuitenkin sillä tavalla maltillisesti, etten kohdista itseeni ylitsepääsemättömän raskaita odotuksia. Saan kompastella ja kaatuakin, mutta eteenpäin on kuitenkin koko ajan mentävä.

On rankkaa huomata olevansa paljon negatiivisempi ihminen kuin on kuvitellut olevansa. Minähän olen aina tsempannut kaikkia ja kertonut, kuinka jokainen voi löytää elämälleen suunnan ja saavuttaa asioita. En vain ole koskaan tullut ajatelleeksi, että olen itse omalla kohdallani toiminut paljon enemmän tuhoavasti kuin rakentavasti. Olen myös ajatellut, että haaveilu ja (turhat) toiveet ovat yhtä kuin optimismi, vaikka optimismi on oikeasti enemmänkin ei-kielteistä ajattelua, jonka tehtävänä on realistisesti näyttää, että kaikki ei ole aivan niin sysipaskaa kuin millaiseksi haluamme usein pelon ja epätoivon lohdullisen viitan turvin kaiken määrittää.

Tämä on ehkä viime vuosien suurimpia yksittäisiä oivalluksiani elämästä. Lähden kohti optimismia, vaikka en haluakaan kehittyä maailmojasyleileväksi idealistiksi. Enemmänkin haluan ymmärtää sen, että en ole huono ihminen ja että voin ihan hyvin saavuttaa haluamani asiat, kunhan jätän tämän pessimistisen auran taakseni. Helpottavaa huomata omien ajatusmalliensa kierous! Tätä kutsuisin kehitykseksi.

Ensimmäinen askel tällä polulla on, että jätän ystäville itkemisen nyt vähän vähemmälle ja keskityn hyviin asioihin sen sijaan, että vuodattaisin ja kaataisin oman pääni sisäisen likasangollisen ystävieni harteille.