Halusin tällä kertaa tilittää aiheesta, joka pomppaa yleensä kummittelemaan mieleeni tällaisina aikoina. Nimittäin toisten ihmisten, yleensä läheisteni, reaktioista tällaiseen epämääräisen angstiseen oireiluuni.

Heidän ei ensinnäkään tarvitse pelätä. En ole oikeasti kovinkaan itsetuhoinen. En ajaudu mihinkään peliriippuvuuksiin, alkoholismiin tai hajottaviin irtosuhteisiin, vaikka minua vituttaisikin elämän mitättömyys. Yleensä nimenomaan saan voimaa ystävieni tuesta, ja tuella tarkoitan siis ihan kaikkea muutakin kuin pelkkää märehtimistä ja jatkuvaa rypemistä. Rakastan eniten maailmassa sitä, että minut potkitaan liikkeelle. Valitsen mieluummin vaikka pulkkamäen kuin itkuisen vuodatustuokion. Välillä niillekin on tilauksensa, mutta en ole lopulta kovinkaan terapiauskoinen ihminen. Minusta herkkien ihmisten ongelma ylipäänsä on aivan liiallinen analysointi ja kaikkien asioiden pyörittely. Joskus elämä vaan ei mene niin kuin haluaisimme, eikä siihen voi aina vaikuttaa. Sen sijaan olemme aina vastuussa siitä, miten itse asioihin suhtaudumme. Voin olla ihan yhyy byhyy, mutta tiedän kuitenkin lopulta, että ongelma ei ole missään muualla kuin minun pääni sisällä sekä siinä, että minulla on helvetisti liikaa aikaa jäädä miettimään kaikkia ongelmia ja worst case scenarioita.

Tarvitsisin jonkun kehittävän harrastuksen. Minulla on kyllä kotioloissa ihan kivasti tekemistä, mutta joku kodin ulkopuolinen, ohjattu harrastus tekisi erittäin hyvää. Myös sen kannalta, että saisin kaivauduttua ulos täältä luolastani ja huolehdittua itsestäni. Olen miettinyt liikuntakeskusjäsenyyttä ja musiikkiharrastusta. Kunhan talouden saisi ensin sille mallille, että olisi varaa laittaa 150 euroa kuussa harrastuksiin... Mutta ehkä se vielä tästä, pikkuhiljaa.

Palatakseni tuohon kaveriaiheeseen. Haluan vain painottaa sitä, että angsteistani huolimatta en halua kuormittaa ystävieni mieltä liiallisella yhyilyllä. Yleensä tämä tosin menee siihen pisteeseen, että en kerro heille mitään huolistani, vaan leikin ja esitän, että kaikki on hyvin. Tosin ystäväni osaavat kyllä kertoa, milloin valehtelen. Se on helpottavaa. Mutta ei minusta yleensä päällepäin näy mitään suunnatonta angstia, koska saan niin mielettömästi voimaa jo pelkästä ystävieni läsnäolosta, että en koe mitään tarvettakaan olla surullinen heidän seurassaan. Kaikki nämä fiilikset iskevät päälle ainoastaan yksin ollessani. Minua voi siis edelleenkin kutsua kaikkiin illanviettoihin ja muihin menemisiin ilman pelkoa siitä, että vetäisin illan aikana hullut draama-angstit tai jotenkin muuten tekisin illasta oman tilitykseni toverikerhon. Vihaan tuollaista toimintaa, ja jos joskus edes osoitan viitteitä sellaiseen, saa minua lyödä tuntuvalla voimalla. Myös kuvaannollisesti, jos väkivalta ei ole oma juttu.

Myös parisuhde tekee minusta perusonnellisen, eikä minulla ole silloin mitään tarvetta olla ankea. Onhan se nyt vähän kornia ilmoittaa, että elämästäni puuttuu jotain, jos en ole parisuhteessa, mutta myönnän kyllä tässä avoimesti, että elämäni on paljon köyhempää ilman parisuhdetta. En odota kenenkään tekevän minua kokonaiseksi ihmiseksi enkä halua ajautua ihan kiva -suhteeseen, joten osaan kyllä olla yksinkin. Olen muutenkin jopa jääräpäisyyteen asti itsenäinen ja rakastan sitä, että voin rehellisesti sanoa pärjääväni itseksenikin. Mutta kyllä parisuhteen puuttuminen silti jättää jonkinlaisen aukon elämään. Palaan jälleen tuohon aiemman kappaleen sanomaan siitä, että asioihin ei aina voi vaikuttaa, mutta suhtautumiseen kylläkin. Tällä hetkellä en siis itkeskele parisuhteen perään, koska tiedän, että juuri nyt minun täytyy opetella selviytymään jälleen itsekseni, ennen kuin voin edes kuvitella mitään vakavampaa. On nimittäin sen verran omituista tämä itsekseen itkeskely. Mutta tosiaan jos ja kun olen parisuhteessa, en ole hankala kumppani siinä mielessä, että olisin jotenkin tosi epävarma itsestäni ja sen vuoksi vaikeilisin vaikka mustasukkaisuuden, omistushaluisuuden ja yleisen ääliömäisyyden kanssa. Koen olevani parisuhteen osapuolena hyvinkin järkevä ja joustava ja kun tiedän, että voin luottaa toiseen, pääsen myös aika lähelle ominta itseäni, eli itsevarmaa ihmistä, jolla on suhteellisuudentajua ja hommat hallinnassa. Onkin vähän ristiriitaista, että olen tosi epävarma itsestäni ja angstinen tällä tapaa "ennen suhdetta", jos jotain edes vähän lupaavaa on ulottuvillani, mutta heti kun suhteesta tulee oikea Parisuhde, olen yhtäkkiä ihan täysin erilainen, sillä sillä hetkellä alan jälleen arvostaa itseäni ja luottaa omiin kykyihini. Silloin myös nautin ihan kaikesta ja hoidan arkeakin ihan eri tavoin kuin yksinäni.

En yhtään ihmettele, miksi monet juoksevat karkuun tuossa esivaiheessa, koska en minäkään koe itsestään epävarmoja ihmisiä viehättäviksi. Olisikin nyt tärkeää oppia tulemaan toimeen itsensä kanssa, jotta se heijastuisi ulospäinkin niin kuin haluaisin. Koska en minä ihan oikeasti ole maailman idiootein ihminen enkä myöskään mikään täysin rämeistä kaivettu hirviö ulkonäöltänikään.

Nyt on siis todellakin kehittymisen paikka. Elämänfilosofianani kun on tupannut olemaan, että "kehity tai kuole". Olisi jo korkea aika kehittyä, enkä tahdo kuollakaan.