Jotkut hetket ovat niin kauniita, että ne haluaisi purkittaa tällaisia tilanteita varten, jolloin uni ei vain millään iske silmään. Haikeus ja melankolia ja hauraat unelmat ja rajallinen käsityskyky. Mikä on se voima, joka jarruttaa ihmistä aina niissä tilanteissa, joilla on merkitystä? Miksi yhtäkkiä sanat jäävät kurkkuun eivätkä telepatiakyvyt toimi? Olen miettinyt, kuinka monesti olen juossut onneni ohi vain siitä syystä, että en ole uskaltanut sanoa mitään. Kuinka monesti olenkaan ajatellut, että nyt, juuri tässä, on minun hetkeni, minun kohtani loistaa ja onnistua. Mutta ei. Juuri silloin olen jättänyt avaamatta suuni, pyyhkinyt hyvän lauseen pois ja jälkeenpäin tajunnut, että toiset menevät eteenpäin, suoriutuvat ja saavuttavat haluamiaan asioita, kun minä vielä mietin, miksen uskaltanut tai vielä pahempaa: "Ei mun kannata edes yrittää, ei tämä kuitenkaan toimi". Mikä minusta on tehnyt tällaisen? Mihin kaikki rohkeuteni on valunut?

Olen kuitenkin pohjimmiltani rohkea enkä päästä ihmisiä helpolla. Ja silti juuri niinä hetkinä, kun minun pitäisi arvostaa itseäni jäädyn niin pahasti, että edes kovimmalla kairalla ei saa minun kuortani rikki. Miksi? Ollapa viisas, vaan kun ei. Minä odotan edelleen, että kohtalo ohjaa asiat oikeaan suuntaan. Mutta entä, jos koko kohtalon käsite on pelkkä toivoton harha, johon minunkaltaiseni pelkurit turvautuvat, jotta heidän ei tarvitsisi ottaa vastuuta omasta onnellisuudestaan? Miksi pelkään niin paljon epäonnistumista, että en edes yritä? Kukaan muu ei ole aikanaan, kun tällaisilla kehitysaskeleilla oli vielä väliä, vaatinut minulta mitään sellaista, mihin en olisi realistisesti ajateltuna pystynyt. Minua ei ole edes koulukiusattu koskaan. Jossain vaiheessa jokin on kuitenkin mennyt vinoon, poikki ja pinoon.

Ehkä kaiken takana on syyllisyys ja häpeä kaikista niistä vaiheista, joihin elämä on ihmisen alkua heittänyt. Kieltäydyn ottamasta vastuuta lapsuudessani tapahtuneista minua koskevista päätöksistä, joihin en ole voinut edes varhaiskypsällä tietoisuudellani vaikuttaa. Silti tunnen syyllisyyttä ja häpeää asioista, jotka eivät millään muotoa ole minun harteillani. Eivät nyt eivätkä koskaan aiemminkaan ole olleet. Mutta se, että järjellä ymmärrän tämän syy-seuraussuhteen ei vielä takaa yhtään mitään muuta. Olen syyttänyt ja lytännyt itseäni kaikista maailman asioista niin kauan kuin muistan. Jossain aivokuoren kerroksessa ehkä tiedostan olevani olosuhteiden uhri, mutta kun ei minun elämänfilosofiaani mahdu uhrimentaliteettia, ei sitten yhtään. Haluan olla ainoastaan itse vastuussa elämästäni, eikä mikään "yhyy, kun minusta on tehty tällainen ulkopuolisen tahon toimesta" -puhe ole koskaan ollut minulle millään tavalla luontevaa. Mitä vitun väliä, vaikka vanhempani olisivat tyrineet kaiken, missä nyt ihminen voi toisen kasvattajana epäonnistua. Aivan vitun sama! Minä olen aikuinen ihminen, minä en ole symbioosissa kummankaan niistä kanssa. Minä en voi enkä halua käyttää tekosyynä mitään ankeaa lapsuutta. Eikä tulisi mielestäni kenenkään muunkaan tehdä niin, koska menneisyyttä emme voi mitenkään ohjailla, mutta tulevaisuus on meidän, vain ja ainoastaan meidän, käsissämme. Sen takia vihaankin itseäni, että olen yhä täysin kiinni omissa varjoissani. En usko, että tästä itsekeskeisemmäksi voi enää ihminen käydä.

Toisaalta tiedän senkin, että tulevaisuus ei ole käsissäni niiltä osin, että menneisyys palaa jatkuvasti kummittelemaan myös nykyisyyteen erään perheenjäseneni johdosta. En voi vaikuttaa hänen toimintaansa, eikä se muutu, ellei hän itse muutu. Minä katson voimattomana vierestä, kun ihminen toistaa aina samat sairaat erheensä, ja aina kun joudun kuulemaan hänen tekosistaan, en voi olla muistamatta niitä aikoja, jolloin en tiennyt, että tilanteemme ei ollut normaali, kunnes sitten eräänä rumana päivänä tajusin sen itse. Silloin minä opin peittelemään ja nöyristelemään ja häpeämään ja kaivautumaan lukuisiin rooleihini, silloin minä ymmärsin, että elämä on epäreilua ja perustuu aivan sattumanvaraisiin asioihin, joille kuitenkin haluan löytää merkityksiä syvemmistä vesistä ja suuresta kohtalosta ynnä muista kliseisistä, joskin eskapistisista, hömpötyksistä. Ja nytkin huijaan, sillä minä aivan vilpittömästi uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Siinä ei ole mitään dogmaattista uskonnollisuutta mukana, älkää edes erehtykö luulemaan niin. Minun jumalani on jo kauan aikaa sitten hylännyt minut. Rukoilemisen lopetin alle kouluikäisenä siihen hetkeen, kun tajusin, etten halua elää. Tämä on pitkä ja kivinen taival, enkä minä tiedä, selviänkö tästä koskaan, mutta ainut eteenpäin kantava voima on taistelutahtoni. Se jokin vimma, joka saa minut jokainen päivä palaamaan tietoisuuden arkisimmille tasoille. Vielä jonain päivänä minäkin olen onnellinen, olen luvannut sen itselleni. Ja silti itse olen oman onneni tiellä. Vain minä, ei kukaan muu.

Jotain on pahasti rikki, maailmassa on suuri virhe. Ja ne, jotka uivat myötävirtaan, menestyvät. Me muut sätkimme ja nyimme aikamme, kunnes lopulta tajuamme, että vaihtoehtoja ei juuri ole. Maailma on jo saavuttanut täyden tasa-arvon, sillä olemme kaikki lopulta aivan täysin merkityksettömiä. Me hölmöt, jotka luulemme kohtalolla ja sielukkuudella ja ennen kaikkea omalla äärimmäisen upealla persoonallamme olevan jotain väliä, saamme karvaasti tuta, kuinka yksin tässä maailmanvirrassa lopulta seilaamme. Ne toiset ovat oppineet uskomaan itsekin oman yhteisöllisyytensä hienouteen, mutta ei, lopulta siellä ojassa on vain minä, minun vartaloni ja minun kuihtuva tietoisuuteni.