Tänään mieltäni kaihertaa ankaruuteni itseäni kohtaan. Eikä sekään enää mitään uutta kellekään läheiselleni ole, mutta sen sijaan, että olisin ankara vain itselleni, huomaan olevani sitä myös tuttavilleni sekä ympäristölleni yleensä. Olen tajunnut tämän aivan viime aikoina. En koskaan tuomitse ystävieni tekoja tai asetu heitä vastaan, mutta sen sijaan olen huomannut olevani äärimmäisen ankara kaikkia vähänkään etäisempiä tuttuja kohtaan. Nauran heti partaani, kun joku heistä tekee jotain typerää ja huomaan olevani suorastaan ylimielisesti heitä vastaan. Laitan merkille heidän typerät tekonsa tai mielipiteensä ja sen jälkeen rekisteröin ne tarkasti pääni sisäiseen arkistoon, josta muistan niitä välillä hirveällä kriittisyydellä pohdiskella uudelleen.

Miten paljon käytänkään energiaa tällaiseen typeryyteen, voi elämä sentään! Onneksi tämä koko toiminta tapahtuu pääasiassa pääni sisällä, joten siitä ei ole välitöntä haittaa asianosaisille tai ulkopuolisille. Olen kuitenkin huomannut, että joskus minun tulee selitettyä näitä suuria näkemyksiäni parhaimmille ystävilleni, mikä on ihan kamalaa. Huomaan sitten itse "kohdehenkilön" seurassa, että enpä minä ole mikään häntä sillä tavalla pääni sisällä tuomitsemaan. Hävettää ja nolottaa huomata toimivansa tällä tavalla. Toisaalta tällainen pahan karman haaliminen lienee ihmisluonnolle tyypillistä toimintaa, sosiaalisina olentoina teemme väistämättä myös sosiaalisesti huonoja valintoja ja päätelmiä ihmisistä.

Vituttaa vaan, koska tiedän olevani keskimääräistä parempi ihmistuntija ja kykenen yleensä objektiivisuuteen sekä erilaisuuden ymmärtämiseen. Ei silloin tulisi käyttäytyä näin alkeellisen lapsellisesti. Ja toisaalta taas huomaan jälleen kerran olevan aivan liian ankara itselleni. Mutta kun tämä ihan oikeasti on helvetin typerä heikkous, ja tästä heikkoudesta tahtoisin ehdottomasti irti! Elämässä täytyy olla edes sen verran sisältöä, että päivästä ei tarvitsisi käyttää liian montaa hetkeä toisten, kokonaisuuden kannalta melko merkityksettömien, yksilöiden pohtimiseen. Siinäpä siis työsarkaa - jälleen kerran. Näiltä ei-niin-tutuilta henkilöiltä voi oppia ihan yhtä oleellisia pieniä yksityiskohtia kuin läheisimmiltä ystäviltäkin. Jos joku käyttäytyy urposti, voisin opetella suhtautumaan asiaan vähän paremmin - esimerkiksi jättämällä ko. henkilön omaan arvoonsa tai vaihtoehtoisesti antamaan hänelle itselleen palautetta asiasta.

Sama toimii myös töiden suhteen. Voisin yrittää opetella luottamaan siihen, että minä olen ihan yhtä hyvä työssäni kuin nekin, jotka kovasti nauttivat toisten työpanoksen vähättelystä ja muustakin omaa egoaan pönkittävästä toisten lyttäämisestä. Se, että he kohtelevat minua huonosti, ei tarkoita, että minun tarvitsisi väkisin kostaa, vaikka tavallaan koston kannalla olenkin. En vain usko, että samalla mitalla kostaminen kannattaa, koska näin tilanteet eivät kehity, vaan jäävät yleensä junnaamaan juupas-eipäs-sekoiluksi. Sen sijaan sivistynyt kosto, esimerkiksi oman erikoisalani suveneeri hallinta, toimii paljon paremmin, kunhan maltan nyt ottaa vastaan näitä alakoulutasoisia iskuja. Nekin ovat vähentyneet, koska olen lakannut yrittämästä liikaa. On ihanaa huomata, että olen kehittynyt edes jotenkin! Niin ja sain töissä uuden homman hoidettavakseni, koska minuun luotetaan siellä. Minuun ja osaamiseeni. Eikä yksikään minua häiriköivistä ihmisistä pystyisi samaan. Tämä on minun voittoni. Pieni, mutta samalla niin suuri.