Pakko on jonnekin päästä purkamaan tämän pienen ihmismielen sirpaleita ja osasia, jotka tuntuvat, jälleen kerran, päivä päivältä irtoavan toisistaan enemmän ja enemmän.

Mistäkö lähtisin liikkeelle. Juuri nyt turhauttaa koko elämä niin hurjasti, että en osaa edes pukea sitä sanoiksi. Äsken osasin melkein itkeä, mutta kyyneleet jäivät taas kanaviinsa.

Minä vihaan heikkoutta ja juuri nyt olen heikoimmillani. Olen yksin, on yö ja kaikki tuntuu niin mitättömältä.

Tuntuu, että olen antanut onnen valua sormieni läpi ja pilannut kaiken.

En voi enää olla 12-vuotias. Vituttaapi ~vähän kuulostaa yhä ihan samalta kuin silloin ennenkin, vaikka minun pitäisi olla vuosikymmenen verran vanhempi ja viisaampi. Tuntuu, että en pääse tästä oravanpyörästä ikinä eroon. Sulkeudun ja suutun, jos joku yrittää päästä lähelle. Enkä päästä lähelle niitä, jotka lähelleni haluaisin, vaan toimin yleensä aivan päinvastoin.