Voiii miksi olen jäänyt kiinni menneisiin lauseisiin! Juurihan aiemmin itkin, että kun en osaa puhua mistään vaikeista asioista, joiden seurauksena voisi olla torjunta. Nyt sitten jäin pohtimaan asioita, joita olen sanonut. Olen antanut itsestäni niin väärän kuvan tietyille ihmisille, että oksettaa. Olen kuulostanut valheelliselta ja vilpilliseltä, vaikka olen tarkoittanut kaikkea muuta. Olen vaikuttanut pinnalliselta ja sulkeutuneelta, vaikka olen tarkoittanut kaikkea muuta. Vaikka luotan siihen, että oikeat ihmiset näkevät oikean olemukseni, en voi kuitenkaan odottaa, että he näkisivät aina lävitseni, etenkin jos toimintani on systemaattisesti harhaanjohtavaa. Voihan perkeleen perkele. Kuinka pitkälle näillä samoilla aaltopituuksilla kelluvilla ihmisillä riittää kärsivällisyyttä katsoa vierestä, kun toistuvasti annan itsestäni ihan väärän kuvan? Onko ensivaikutelma ikuisesti se pohja, jolle käsitykset toisistamme luomme, siis nyt siltä kannalta, että ensivaikutelma oli todella positiivinen, mutta sen jälkeen olen silloin tällöin käyttäytynyt typerästi? Voinko vaikuttaa kierolta, vaikka en sitä oikeasti ole, voiko tuollaisissa asioissa tulla oikeasti niin suuria väärinymmärryksiä?

Eihän tässäkään kyllä nyt mitään logiikkaa ollut. Mutta tulipahan tajuttua taas, että turha huoli. Se on ylianalysoinnin ainoa hyvä puoli, että joskus sitä sitten vihdoin tajuaa, että "vittu että sinä olet muuten ihan vitun idiootti välillä" ja päästää irti turhista morkkiksista. Nyt on sellainen hyvä hetki, siis. Lopulta.