Aloin näin yön kunniaksi pohdiskella vaivihkaa elämäni kulkua ja ennen kaikkea sitä, että minulla ei ole koskaan ollut oikeaa kotia. Teini-ikäisenä minulla ei ollut omaa huonetta yhdessäkään asunnossa, jossa perheeni kanssa asuimme. Sen jälkeen olen tukahduttanut itseäni milloin epäsopivan kämppiksen, milloin epätyydyttävän avopuolison kanssa asuen. Paikkoihin kiintyminen tuntuu ajatuksena erittäin absurdilta, enkä voi kuin ihailla heitä, joilla on oikea koti sanan kaikissa merkityksissä. En ole muutenkaan tainnut koskaan tuntea oloani levolliseksi ja rauhalliseksi missään tietyssä paikassa. Ainoastaan tiettyjen ihmisten - tai eläinten - seurassa. Tai sitten tilanteissa, joissa vähiten voisi kuvitella ihmisen rentoutuvan ja rauhoittuvan.

Paras fiilis minulla on nimittäin yleensä sellaisissa ei-niin-rauhallisiksi mielletyissä paikoissa: festareilla, julkisissa liikennevälineissä pitkällä matkalla, elokuvateatterissa... Tuntuu, että olen aina henkisesti matkalla jonnekin, mutta en vain tiedä, minne, ja koko karuselli vain pyörii edessäni, mutta en koskaan ehdi kunnolla sen kyytiin, koska ajatukseni ovat aina jossain muualla. Tuntuu siltä, että elämä on tuolla jossain ikkunan takana, ja minun sisälläni vain lainehtii ja tulvii kaikkien mahdollisten tunteiden sekamelska, joka ei ota asettuakseen, vaikka kuinka oireilisin ja määräisin. Kaipaan johonkin paikkaan, jota ei yksinkertaisesti ole olemassakaan. Se on melko rankkaa.

En osaa pysähtyä, vaan juoksen epätoivoisena sen karusellin ympärillä ja huidon ja räpiköin ja huudan, mutta siltikään en yletä mihinkään kaiteeseen enkä täytä minkään onnistumisen ehtoja. Siltä se alkaa epäilyttävästi tuntua, vaikka kuinka haluaisin sanoa liioittelevani. En vain ole tähän maailmaan millään tasolla sopiva. Mitä kauemmas teini-iästä etenen, sitä vahvempana tämä tunne minussa jyllää. En vain kuulu tänne, en jollain tapaa ole edes olemassa. Olen vain kuori ja pintaa, joka vain satunnaisesti rikkoutuu ja paljastaa sisimpäänsä kätkeytyneen tunteen, joka on sekoitus universaalia ja hyvin yksityistä rakkautta, vahvaa intuitiota ja syvää tietoisuutta. Ulkopuolella on maailma, jossa lillun ja kuljen edestakaisin mukautuen aina ympäristöni ihmisiin.

Oikeastaan rakastan ikuista matkalla olemista, mutta toisaalta mikään tässä maailmassa ei ole suunniteltu kaltaisilleni ihmisille. Minä en todellakaan hallitse rutiineja, en pärjää arjessa. Välillä tunnen itseni täysin vammaiseksi ja jälkeenjääneeksi, vaikka käsittääkseni olen kyllä ihan lääketieteellisesti todetusti henkiseltä kehitykseltäni normatiivisesti normien mukainen. Olen kuitenkin ulkopuolinen, myös omassa elämässäni. Olen se, joka on hetken lainassa muiden elämässä; se, joka nostaa muut ihmiset jaloilleen ja katoaa sitten varjoihin ja pyhään yksinäisyyteensä. Minä en elä tätä elämää, pikemminkin minun kauttani hengitetään tätä ilmaa. Pelottavan panteistinen ajatus, aivan kuin olisin läsnä jokaisessa henkäyksessä, jokaisessa uudessa aamunkoitossa ja jokaisen syvänteen vaarallisimmassa pyörteessä. Olen vauvan ensimmäinen kirkaisu ja vanhuksen viimeinen korahdus. Silti en ole mitään, en minkään arvoinen. En tiedä, uskonko ikinä, jos joku väittää jotain muuta, vaikka niin lähimmäiseni tekevät lähes päivittäin. On myös hirveää toivoa salaa, että minulle kerrottaisiin, kuinka paljon merkitsen. Sellainen salainen toive kätkee aina sisäänsä todellisuudesta vieraantuneita mietteitä, sillä vaikka kuinka minua kehuttaisiin, vaikka tärkeyttäni korostettaisiin mitalein ja maljoin, en kuitenkaan ymmärtäisi. Sillä kukaan heistä ei ole Hän, joka jäisi vierelleni ja jonka kanssa voisin jakaa koko maailman, katsoa sen kaikkia värejä ikuisuuden mittaisessa syleilyssä.

Mikään ei ikinä riitä.