Paljon on tapahtunut sitten viimeisimmän kirjoituksen. En ole halunnut päivittää tänne hyviä hetkiä, mutta nyt on pakko ilmoittaa, että olen edelleen hengissä.

Raskaita aikoja ovat olleet nämä muutamat viikot, ja toisaalta niin kevyitä ja helppoja. Olen itkenyt ja nauranut paljon, pohdiskellut elämisen - ja toisaalta myös olemisen - sietämätöntä keveyttä. En tiedä, olenko tullut minkään sortin johtopäätöksiin, mutta voisin sanoa olevani monella tapaa onnellisempi nyt. Palaset ovat hiljalleen loksahtaneet kohdalleen, olen päässyt henkisellä tielläni pidemmälle kuin ehkä pitkiin aikoihin.

Mahtipontista, tiedän. Sellainen minä olen - kohtuus on kirosana elämässä, jonka alku, ja luultavasti myös loppu, ovat loppua täynnä. Näiden tilanteiden väliin jäävät unelmat, haaveet ja toiveet, jotka saavat täyttymyksensä vaihtelevalla menestyksellä. Viime aikoina olen menestynyt, koska olen tehnyt tosissani töitä onneni eteen. Tulevaisuus ei enää tunnu kaukaiselta, horisontissa siintävältä saarekkeelta, jonka usva kaiken lisäksi peittää suurimmalta osin. Sen sijaan näen tulevaisuuden kivenlohkareena kädessäni; konkreettisena asiana, jonka tunnen aistieni avulla. Minulla on mahdollisuus ja näköjään myös edelletykset päästä tavoitteeseeni. Minä haluan onnen, minä aion sen vielä saavuttaa.

Toisaalta olen käynyt pimeissä luolissa. Olen istunut vaivihkaa alas ja vihannut kaikkea, nähnyt peilistä toisen ihmisen kasvot ja tuntenut, kuinka veri kiehahtaa suonissani ja kutsuu koko läntistä maailmaa rappioon ja kuolemaan. Olen aistinut toisista ihmisistä asioita, joita heissä ei ole, ja olen ollut täynnä turhautumista, turtumusta ja katkeruutta. Nyt tunnen itseni tasapainoisemmaksi ja uskon kaiken olevan kiinni siitä, että olen paitsi onnistunut tavoitteissani myös sallinut itseni olla heikko ja väsynyt. Olen pyörittänyt elämääni kiihtyvällä tahdilla, vaikka juuri nyt minulla olisi kaikki oikeus levätä. En vain halua, koska vauhti pitää minut järjissäni. Se on se tekijä, jonka avulla jatkan ja menen eteenpäin vaikka läpi hylätyn, autioituneen radiumsairaalan. Minä olen se voima, joka pitää minut kulkemassa, eikä siinä auta mikään sängyn pohjalla itkeminen tai kohtalonsa surkuttelu. En halua olla passiivinen kärsijä, vaan aktiivinen toimija, joka pitää elämänsä langat omissa käsissään.

Hahmottelen koko ajan omia ääriviivojani. Ehkä ensimmäistä kertaa niissä alkaa olla selkeitä piirteitä. Minä saan olla vihainen, jos minulla on vihainen olo. Minun ei tarvitse esittää, että kaikki on hyvin, jos kaikki ei ole hyvin. Minä saan myöntää, että en jaksa tai kykene. Nyt kun se on teoreettisella tasolla mielessä, voin alkaa ujuttaa sitä toimintaanikin. Seuraavan kerran, kun olen aikeissa ottaa harteilleni uuden luottamustehtävän, taidan sanoa, että "hei, nyt en kyllä pysty". Ilman mitään anteeksipyyntöjä tai "kyllä, teen kaiken mitä haluatte, koska pelkään, että jos en tee, ette enää ikinä päästä minua mihinkään" -pelkoja.

On vaikeaa olla jatkuvasti niin tiedostava oman toimintansa, omien tunteidensa ja näiden symbioosin suhteen. Haluaisin päästää kunnolla irti. Ehkä sellainen hetki tulee vielä. Ehkä nopeammin kuin huomaankaan.