Olen tässä viime aikoina miettinyt paljon sitä, miksi olen edelleen tässä pisteessä elämääni. Kyse ei ole ikäkriisistä eikä varsinaisesti mistään uudesta teini-iästäkään. Olen päätynyt kiertämään samaa kehää, koska en kai oleta muita vaihtoehtoja olevan tarjolla. Olen tottunut siihen, että voin aina syyttää jotain ulkopuolista tahoa olostani. Kun on diagnoosit ja kaikki.

Perustilanne, johon olen syntynyt, on ollut ristiriitainen eikä juuri koskaan vakaa. Olen kasvanut siihen ajatukseen, että mikään hyvä ei kestä, ja se ajatus ohjaa nykyistä elämäänikin huomattavissa määrin. Kotona ei ollut juuri koskaan hyvin, aina sai kärsiä ja hävetä. Okei, kyllähän se minua naurattaakin, siis kaiken kliseisyys. Olisi hauskaa joskus sanoa liioitelleensa kaiken, mutta kun ei. Perseestähän se suurimmaksi osaksi oli. Mutta ei mitenkään erilaista kuin niillä kymmenillätuhansilla muilla. Mutta ei siitä sen enempää. Haluan ihan oikeasti eteenpäin.

Ja toisaalta en pääse. En toivo tässä maailmassa juuri mitään niin paljon kuin toisen vanhempani kuolemaa. Pahaa karmaa sataa sataa ropisee, mutta kun ihan oikeasti en enää jaksa. Vaikka laittaisin kaikki välit poikki, en pääsisi hänestä eroon. Tiedän sen, sillä olen kokenut sen ennenkin. Koko paska päättyy vasta, kun hän kuolee. Tiedän olevani kohtuuton ja epäreilu, mutta mitään muuta en yksinkertaisesti enää jaksa. Olen niiiiin täynnä toisen ihmisen kohtalon suremista. Tämä on minun elämäni, minun sääntöni ja minun tulevaisuuteni, joka on liian arvokas menemään pilalle yhdenkään toisen ihmisen takia. Vittu.

Sitä paitsi miksi edes itken? Minulla on kuitenkin monta asiaa hyvin. Minut pitäisi laittaa keskelle jotain oikeita ongelmia, niin ehkä tajuaisin muutaman oleellisen asian tästä kaikesta. Vituttaa pyöriä tässä hyvinvoivan ihmisen ekstistentiaalisessa kriisissä, jolla ei ole mitään oikeaa merkitystä yhtään minkään asian kannalta, enkä minä oikeasti edes ole surullinen enkä pahoinvoiva. Minulla on rakastavia ihmisiä ympärilläni, olen ihan kiva ja minulla on elämässäni parikin intohimon kohdetta (kirjoittaminen on toinen niistä). En ole ihan niin köyhä kuin voisin olla ja minulla on katto pääni päällä. Minulla on tavoitteita ja tulevaisuudensuunnitelmia, en ole päihderiippuvainen ja löydän asioista yleensä valoisat puolet. Minulla on kaksi rakasta lemmikkieläintä, joiden läsnä ollessa voin heti paremmin.

Kunpa voisikin olla vähän vähemmän tiedostava. Olisi paljon helpompaa heittäytyä virran vietäväksi ilman minkäänlaista itsekritiikkiä, mutta kun ei, vaan pitää koko ajan itkeä ja analysoida ja pohtia ja kääntää ja vääntää. Niinhän se tuntuu toisaalta menevän, että jos ei ole sisältöä elämässä, niin sitä täytyy väkisin kehittää jostakin, ja minulla tämä angsti on selkeästi elämän korvikkeena tällä hetkellä, koska olen liian pelkuri ottamaan vastaan mitään hyvää, koska en ole tottunut siihen, että ansaitsisin mitään pysyvää ja ihanaa. Sössin kaikki mahdolliset hyvät tilanteet, koska en kestä ajatusta niiden menettämisestä. Eikö olekin loogista? On turha olettaa, että kukaan muu vie minulta tätä oloa pois, mutta yritän silti väkisin sysätä vastuuta pois itseltäni, koska pelkään onnea ja tasapainoa, koska en ole niihin missään vaiheessa oppinut tottumaan. Oikeasti minun pitäisi lakata ajattelemasta liikoja ja mennä vain eteenpäin. Mutta olisinko silloin enää oma itseni?

Niin, siitä pääsenkin seuraavaan ihanaan ongelmaai: Kuka minä olen? Tämä on ihan luonnollinen pohdinnan aihe tässä vaiheessa ihmisikää. Tuntuu niin typerältä olla tavallaan pakon vuoksi tällaisten pohdintojen äärellä. Tuntuu, että pohjimmillaan sisälläni on ydin, joka on iloinen, itsevarma ja sopivalla tavalla viisas, ehkä hieman pikkuvanha, mutta toisaalta aidosti älykäs ja kypsä. Sen päällä on useita kuoria, joista ensimmäinen on angstinen ja itsesäälinen paska (tällä hetkellä äänessä). Sen jälkeen tulee ylipirteä ja innokas ja mukamas hauska ja älykäs kerros, joka on esillä arkena. Sen päällä puolestaan velloo kaihoisa ja surumielinen kaikkien tunteiden sokaisema yksilö, joka ei oikein pärjää ihmissuhteissa ja keksii muiden päähän oletuksia itsestään. Tämä kuori säteilee ja välkkyy ja luulee olevansa todellinen minä (tällä hetkellä muiden ihmisten joukossa esiintyvä rooli). Sen päällä on herkkä, ujo ja hauras pieni ihminen -kerros, joka on esillä aina, kun pelkään olla jotain mieltä jostain (eli esim. töissä, syy onkin jo toinen tarina...) Tähän kerrokseen kuuluu myös tietynlainen yksinkertaisuus ja tyhmän esittäminen. Sitten on vielä päällimäinen kuori, joka on yleensä muuntautumiskykyinen ja löytää aina porukassa tavan sopeutua ja kaivaa tarvittaessa jonkun tilanteeseen sopivan roolin esille. Niinpä niin. Vähän vaikea alkaa kaivautua kohti tuota sisintä, vaikka osaan kirurgin tarkkuudella kertoa, milloin tietty rooli lähtee päälle.

Vittu mitä kitinää, ihan oikeasti. Kuinka vaikeaksi voi ihminen elämänsä tehdä? Vastaushan löytyy tietysti peilistä.